Insinöörit ilmaston puolesta -blogisarjassa insinöörit ja insinöörihenkiset ilmastovaikuttajat eri toimialoilta kertovat näkemyksiään siitä, miksi he kokevat tärkeäksi olla mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tämä on blogisarjan neljäs osa.
Olen nelikymppinen tutkijanurani ydinenergian parissa tehnyt perheenisä elämässä espoolaista unelmaa erillistaloineen ja valkoisine aitoineen. Opiskelin TKK:lla teknillisen fysiikan osastolla energiateknologioita, ja kesken jatko-opintojen siirryin VTT:lle työskentelemään ydinenergiatutkimuksen parissa. Työnkuvani on vuosien saatossa laajentunut ydinpolttoaineen mallinnuksesta ydinenergian tulevaisuuden mahdollisuuksiin ja erityisesti pienreaktoreiden uusiin sovelluksiin. Koen yhteiskunnallisen vaikuttamisen tekniikan ammattilaisena tärkeänä, sillä varsinkin omasta alastani liikkuu paljon väitteitä ja luuloja jotka eivät ole välttämättä ihan faktapohjalla. Energiakeskustelussa useasti myös mittakaavat ja asiayhteydet menevät sekaisin, ja olisikin tärkeää että myös tekniikasta ymmärtävät olisivat näkyvillä. Usein asiantuntijat ajattelevat että kunhan työ tehdään hyvin niin se kyllä huomataan ja asiat päätetään faktapohjalla, mutta ikävä kyllä aina ei ole näin. Vaan se huomataan mikä on esillä, ja usein parhaiten myönteisesti esillä oleviin teemoihin myös yhteiskunta panostaa.
Aikanaan aktivoitumiseeni ilmastokeskustelussa vaikuttivat ehkä kaksi asiaa. Ensinnäkin menin liittymään erään aiheen Facebookin keskustelupalstalle, ja huomasin että internetissä joku on väärässä. Toisaalta samoihin aikoihin ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja yltyi eri tahoilta pusku siihen että Suomeen pitäisi saada 100% uusiutuva energiajärjestelmä, ja ainakin itse koin että osa käytetyistä argumenteista oli varsin puutaheinää ja tavoite ei ilmastonmuutoksen tuomaan haasteeseen vastannut. Minulle vaikein asia siinä kampanjassa oli joukko professoreita, jotka julistivat edustavansa tiedettä, vaikka samalla esimerkiksi oman alani, ydinvoiman, suhteen he antoivat lausuntoja jotka pohjautuivat vain heidän mielipiteisiinsä.
Insinööreillä on omat etunsa keskustelussa nimenomaan mittasuhteiden ja teknologian hahmottajina, ja ne ovat myös rooleja joissa on suhteellisen helppo esiintyä.
Aktiiviseen keskusteluun osallistuin aluksi sosiaalisessa mediassa, mutta pian huomasin etten ollut yksin näine ajatuksineni. Seuraavina vuosina olin perustamassa uutta tiede- ja ihmismyönteistä ympäristöjärjestöä Suomen Ekomodernisteja, ja toimin sen ensimmäisenä puheenjohtajana pyrkien edistämään tiedepohjaista ympäristönsuojelua. Ydinenergialla on vielä käyttämättömiä mahdollisuuksia yhteiskunnan päästöjen vähentämisessä, ja töissäni sain mahdollisuuden myös suuntautua tutkimaan pienreaktoreiden mahdollisuuksia. Näistä tulikin seuraavina vuosina ajankohtainen aihe, ja julkaistuamme joitain alustavia selvityksiämme aihe on pysynyt pinnalla ja olen työni puolesta ollut puhumassa ydinenergiasta ja pienreaktoreista eri foorumeilla. Tässä voisi sanoa että vaikuttaminen työn ulkopuolella on vaikuttanut niin oman ajatteluni kehitykseen kuten myös oman urani suuntaamiseen.
Ilmaston suhteen meillä puhutaan paljon hiilineutraaliudesta ja vuodesta 2035. Tässä tulisi kuitenkin muistaa, että sen jälkeenkin meidän tulee vähentää päästöjä. Suomalaiset teollisuuden alat ovat tehneet erilaisia ilmastotiekarttoja. Niistä on nähtävissä että tarvitsemme sekä teollisuuden voimakkaan sähköistymisen että massiivisen lisäyksen vähäpäästöisessä sähköntuotannossa. Sähköistyneelle teollisuudelle lisäksi sähkön vähäpäästöisyyden ja edullisuuden lisäksi myös toimitusvarmuus on oleellista. Miten saamme tämän muutoksen aikaan on iso kysymys seuraaville vuosikymmenille, varsinkin kun infrastruktuuri uusiutuu hitaasti.
Yhteiskunnallinen keskustelu on taito siinä missä muutkin, siinä kehittyy pääosin tekemällä. Itse lähdin mukaan keskusteluun oman alani asiantuntijana ensin sosiaalisessa mediassa, sitten myöhemmin työn puolesta muillakin kanavilla. Insinööreillä on omat etunsa keskustelussa nimenomaan mittasuhteiden ja teknologian hahmottajina, ja ne ovat myös rooleja joissa on suhteellisen helppo esiintyä.
Insinööritaustaisena haen usein luontaisesti ratkaisuja hyvin määriteltyihin kysymyksiin, ja tämä taitaa olla aika yleistä. Joten jos lukusuosituksia pitää antaa, niin hyödyllistä voisi olla jotain jossa käsitellään sitä miten asiat eivät lopulta ole niin yksinkertaisia ja suoraan ratkaistavissa. Koska ilmastonmuutoksen kanssa olemme kuitenkin tekemisissä visaisten ongelmien kanssa. Yksi tällainen kirja voisi esimerkiksi olla Ville Lähteen “Paljon liikkuvia osia”, joka ainakin väliin oli itselleni tuskastuttavaa lukea kun ongelmia esiteltiin ilman ratkaisuja – mutta ehkä tarpeellista juuri sen takia.